Pitkästä aikaa taas tänne kirjoittamassa..oli pitkän aikaa olo, että kyllähän nämä asiat tästä järjestyvät, en oikeastaan halunnut kirjoittaa mitään ja vatvoa asioita koko ajan, vaan yritin keskittyä arkeen, lapsiin, jotta elämä rullaisi kohtuullisen normaalisti eteenpäin, miten se nyt vaan voisi tällaisessa avioerotilanteessa vain normaalia olla..miehen kanssa keskustelut on jääneet kovin yksipuolisiksi, kuten aina ennenkin, ja jostain syystä hänen on edelleen ollut vaikea ymmärtää asioiden todellista tilaa, etten voi elää päihderiippuvaisen kanssa. Mitään muutoksen merkkejä ei ole ollut nähtävissä, pikemminkin päinvastoin pahempaan päin, eikä hänellä näytä olevan edes mitään halua peitellä sitä minulta. Toisaalta ehkä parempi niin, että näen tilanteen todellisena, eikä hänkään yritellä uskotella minulle mitään valheellista. Silti, niin äärettömän vaikeaa on ymmärtää, että ihminen tekee valintoja, mitkä aiheuttavat perheen rikkoutumisen ja niin paljon surua ja tuskaa, en sitten tiedä aiheuttaako se niitä hänelle. Viime aikoina on yritetty selvitellä omaisuuden ositusta, ja tilanteet on johtaneet väistämättä yhteenottoihin ja suunnattomaan mielipahaan. Tätäkin on niin tajuttoman vaikea ymmärtää, ettei toinen osapuoli kykene asialliseen kanssakäymiseen. Kun toistuvasti kuuntelee oman puolison suusta aggressiivista kiroilua, käsketään toistuvasti pitämään turpa kiinni, sanotaan etten tajua mistään mitään, nöyryytetään osoittamalla oman kodin (niin, vielä omistan siitä puolet..) ovea ja käsketään häipyä, uhkaillaan toteamalla että voi tehdä elämästäni yhtä helvettiä..ja kaikki tämä siksi, että kuvittelin minullekin kuuluvan edes jotain mm. huonekauluistamme..hullua, ihan hullua. Tämä on taas näitä elämän hetkiä, mihin ei olisi kuvitellut itsensä joutuvan. Ja sitten seuraavana päivänä hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, kestämätöntä.

Nyt alkaa uuvuttaa, yritän hokea itselleni että nyt on vaan pakko jaksaa ja puskea eteenpäin, jotta nämä pakolliset asiat saadaan edes jotenkin hoidettua, ja pääsisin rakentamaan itselleni ja lapsille uutta, ehjempää ja toivottavasti hitosti onnellisempaa ja helpompaa elämää. Olen niin pettynyt siitä, että yhdessä on puhuttu miten tärkeää lastenkin takia on pysyä asiallisissa väleissä, olin suunnitellut muuttavani lähelle häntä, jotta voisin tukea isän ja lasten suhdetta; heillä olisi mahdollisuus tavata toisiaan useammin kuin mitä lastenvalvojalla on sovittu. Tämäkin on ollut miehen mielestä hyvä ajatus, ja sitten kaikki vesittyy kun hän päättää käyttäytyä tuolla tavalla..hänen aikaansaamansa kierre on jotenkin ihan sairasta; hän on pahansuopa ja uhitteleva, minä olen poissa tolaltani ja alan epäröimään mitä ikävää tästä vielä seuraa ja pitääkö minun todella pelätä häntä, vietän unettomia öitä ja seuraavalla kerralla hän antaa ymmärtää minun käsittäneen tilanteen ihan väärin, eihän hän tietenkään uhkaile minua! Ei vaan jaksaisi enää yhtään, mutta en haluaisi tapella ja taistella koko loppuelämääni, tuntuu ihan kamalalta että tilanne on mennyt tähän oman puolison kanssa. Mutta kuinka paljon vielä jaksaa niellä, antaa anteeksi, unohtaa, yrittää ymmärtää että hänelläkin on vaikeaa, koska minähän olen lähtenyt ja jättänyt hänet....ja hänen mukaansa sehän on ollut oma valintani, lähteä, joten mitäs mä tässä kipuilen..tällä hetkellä totaalinen irtiotto hänestä olisi paras ratkaisu, jotta pääsisin toipumaan enkä tulisi satutetuksi koko ajan uudelleen, se vaan on vaikeaa lasten takia. Ja hänhän osaa esittää asiat ulospäin niin kovin eri tavalla, mutta en välitä siitä. Itse tiedän miten asiat on, ja läheiseni tietävät kyllä minkälainen ihminen minä olen. Yritän kannatella itseäni sen turvin, että tämä vaihe on vaan jaksettava, ja kohta helpottaa. Ja pidän uskoa yllä, että jonain päivänä tämä kaikki on menneisyyttä, ja tulevaisuudessa odottaa jotain minkä olisin jo kauan sitten ansainnut.