Pitkästä aikaa taas tänne kirjoittamassa..oli pitkän aikaa olo, että kyllähän nämä asiat tästä järjestyvät, en oikeastaan halunnut kirjoittaa mitään ja vatvoa asioita koko ajan, vaan yritin keskittyä arkeen, lapsiin, jotta elämä rullaisi kohtuullisen normaalisti eteenpäin, miten se nyt vaan voisi tällaisessa avioerotilanteessa vain normaalia olla..miehen kanssa keskustelut on jääneet kovin yksipuolisiksi, kuten aina ennenkin, ja jostain syystä hänen on edelleen ollut vaikea ymmärtää asioiden todellista tilaa, etten voi elää päihderiippuvaisen kanssa. Mitään muutoksen merkkejä ei ole ollut nähtävissä, pikemminkin päinvastoin pahempaan päin, eikä hänellä näytä olevan edes mitään halua peitellä sitä minulta. Toisaalta ehkä parempi niin, että näen tilanteen todellisena, eikä hänkään yritellä uskotella minulle mitään valheellista. Silti, niin äärettömän vaikeaa on ymmärtää, että ihminen tekee valintoja, mitkä aiheuttavat perheen rikkoutumisen ja niin paljon surua ja tuskaa, en sitten tiedä aiheuttaako se niitä hänelle. Viime aikoina on yritetty selvitellä omaisuuden ositusta, ja tilanteet on johtaneet väistämättä yhteenottoihin ja suunnattomaan mielipahaan. Tätäkin on niin tajuttoman vaikea ymmärtää, ettei toinen osapuoli kykene asialliseen kanssakäymiseen. Kun toistuvasti kuuntelee oman puolison suusta aggressiivista kiroilua, käsketään toistuvasti pitämään turpa kiinni, sanotaan etten tajua mistään mitään, nöyryytetään osoittamalla oman kodin (niin, vielä omistan siitä puolet..) ovea ja käsketään häipyä, uhkaillaan toteamalla että voi tehdä elämästäni yhtä helvettiä..ja kaikki tämä siksi, että kuvittelin minullekin kuuluvan edes jotain mm. huonekauluistamme..hullua, ihan hullua. Tämä on taas näitä elämän hetkiä, mihin ei olisi kuvitellut itsensä joutuvan. Ja sitten seuraavana päivänä hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, kestämätöntä.

Nyt alkaa uuvuttaa, yritän hokea itselleni että nyt on vaan pakko jaksaa ja puskea eteenpäin, jotta nämä pakolliset asiat saadaan edes jotenkin hoidettua, ja pääsisin rakentamaan itselleni ja lapsille uutta, ehjempää ja toivottavasti hitosti onnellisempaa ja helpompaa elämää. Olen niin pettynyt siitä, että yhdessä on puhuttu miten tärkeää lastenkin takia on pysyä asiallisissa väleissä, olin suunnitellut muuttavani lähelle häntä, jotta voisin tukea isän ja lasten suhdetta; heillä olisi mahdollisuus tavata toisiaan useammin kuin mitä lastenvalvojalla on sovittu. Tämäkin on ollut miehen mielestä hyvä ajatus, ja sitten kaikki vesittyy kun hän päättää käyttäytyä tuolla tavalla..hänen aikaansaamansa kierre on jotenkin ihan sairasta; hän on pahansuopa ja uhitteleva, minä olen poissa tolaltani ja alan epäröimään mitä ikävää tästä vielä seuraa ja pitääkö minun todella pelätä häntä, vietän unettomia öitä ja seuraavalla kerralla hän antaa ymmärtää minun käsittäneen tilanteen ihan väärin, eihän hän tietenkään uhkaile minua! Ei vaan jaksaisi enää yhtään, mutta en haluaisi tapella ja taistella koko loppuelämääni, tuntuu ihan kamalalta että tilanne on mennyt tähän oman puolison kanssa. Mutta kuinka paljon vielä jaksaa niellä, antaa anteeksi, unohtaa, yrittää ymmärtää että hänelläkin on vaikeaa, koska minähän olen lähtenyt ja jättänyt hänet....ja hänen mukaansa sehän on ollut oma valintani, lähteä, joten mitäs mä tässä kipuilen..tällä hetkellä totaalinen irtiotto hänestä olisi paras ratkaisu, jotta pääsisin toipumaan enkä tulisi satutetuksi koko ajan uudelleen, se vaan on vaikeaa lasten takia. Ja hänhän osaa esittää asiat ulospäin niin kovin eri tavalla, mutta en välitä siitä. Itse tiedän miten asiat on, ja läheiseni tietävät kyllä minkälainen ihminen minä olen. Yritän kannatella itseäni sen turvin, että tämä vaihe on vaan jaksettava, ja kohta helpottaa. Ja pidän uskoa yllä, että jonain päivänä tämä kaikki on menneisyyttä, ja tulevaisuudessa odottaa jotain minkä olisin jo kauan sitten ansainnut.

Jonkinlainen seesteinen jakso tuulahti kaikkien tunnemyrskyjen jälkeen, ja hetken aikaa tuntui että elämä on asettumassa näihin uusiin uomiinsa, ja sain jopa hieman hehkutella ympärillä oleville ihmisille, miten kaikki tuntuu taas paljon paremmalta. Tyyntä ennen myrskyä, taas..no aina on parempi tuntea hetkittäisiä hyvän olon aaltoja, kuin ei ollenkaan. Niistä saa taas yllättävän paljon voimaa porskuttaa eteenpäin. Tänään iski taas jonkinlainen haikeus, suru ja tuska kaikesta tästä, mitä on tapahtunut ja mitä on vielä edessä. Että suurella todennäköisyydellä en menetä vain aviopuolisoa ja elämänkumppania, vaan myös kokonaisen perheen, ja se menetys viiltää syvältä. Olen saanut mieheni mukana perheenjäseniä, ja he merkitsevät minulle todella paljon. Ajatus siitä, että saatan kohta olla ulkopuolella tästä perheestä, satuttaa sisältäni kovemmin kuin osaisin edes kuvailla. Oman lapsuudenperheeni traumojen jäljiltä, ja vaikean äitisuhteen arpeuttamana, on lämmin ja läheinen suhteeni mieheni äitiin ollut minulle korvaamaton ja parantavakin. Vietin juuri viikonlopun tutuissa mökkimaisemissa, tutussa tuvassa ihanien ihmisten kanssa, ja paluu sieltä tähän uuteen, outoon elämääni sai taas tajuamaan syvemmin sen, mitä kaikkea on vaakalaudalla. Että kuinka pystyisin luopumaan näistäkin ihmisistä, jotka on minulle kuin oma perhe. Ja silti samalla tunsin pettymystä ja tutun karvaan tunteen, kun sain taas todeta, ettei juurimikään muutu mieheni kohdalta. Jo puolessa välissä matkaa itkin, koska hän sai pahoitettua mieleni, taas. Hän keksi kritisoida minua eräästä suhteellisen mitättömästä asiasta, koin tietysti tarvetta puolustautua ja samalla yritin kysyä, mistä tämä koko asia nyt oikein syntyi hänen päähänsä, ja olin hämmentynyt ja harmistunut tästä taas ihan turhasta negatiivisesta huomauttelusta hänen puoleltaan. Varmasti omat odotukset ovat olleet liian korkealla, että pystyisimme näin pian erilleen muuttamisen jälkeen viettämään viikonloppu yhdessä ilman mielenpahoituksia, tai että hän oikeasti tekisi asioita toisin vuokseni..ja kun hän ei jaksanutkaan selittää minulle syytöksensä syntyperää, väänsi radion täysille hukuttaen ääneni pauhaavaan musiikkiin, väänsi kohta takaisin hiljemmalle ja pyysi lopettamaan..no lopetinhan minä, vaikken mitään aloittanutkaan..pieniä tilanteita, mutta niin suuria kahden ihmisen välillä, parisuhteessa, missä pitäisi kokea olevansa rakastettu ja arvostettu, eikä alistettu ja alempiarvoinen. Ja kun vielä sunnuntaina aamupalan jälkiruuaksi korkataan olutta, tietää taas miksi tässä ollaan. Elämä on luopumista joka suhteessa, mutta kun tähän kaikkeen joutuu yllättäen totuttelemaan, kun oli kuvitellut saavansa viettää elämäänsä näiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa, tärkeiksi tulleissa paikoissa, on tuskallista ymmärtää ettei ehkä kohta mitään tällaista enää olekaan.

Niinpä, nyt on taas niin rikkinäinen olo, että josko kirjoittaminen auttaisi vähän ylös täältä suosta. Ehdinhän mä jo muutamalle ystävälle lähipäivinä todeta, miten paremmaksi tunnen oloni ja voimani. Tänään ei tunnu siltä pätkän vertaa, tänään tuntuu niin pahalta, paskalta, katkeralta, surulliselta, rikkinäiseltä. Mulla olisi nyt pari tuntia omaa aikaa, kun vein lapset miehelle. Palasin pikaisesti kotiin, toivoen etten vain törmäisi yhteenkään uteliaaseen naapuriin rappukäytävässä, varmuuden vuoksi aurinkolasit kasvoilla ettei silmät paljastaisi olotilaa. Pari tuntia aikaa vollottaa lattialla, rauhoittua, palautua, ja sitten hakea lapset takaisin kotiin. Mahtavaa rentoutumista.. Tämä päivä ei ole ollut aamusta lähtien se paras päivä, lapset olleet vaativia ja minä väsynyt kaikkeen. Ajattelin, että onneksi tänään on vapaailtani, olen todella sen tarpeessa. Kun mies sitten soittaa, selittää taas kiivaasti tapansa mukaan mitä työasioita olisi vielä illalla hoidettavana ja kyselee, onko lapsille tehty päivälliset ym valmiiksi ennenkuin hän hakee heidät, kun missä välissä hän nyt olisi voinut varautua kaupassakäyntiin ja ruuanlaittoon, erehdyin täysin asiallisesti kysymään, että eikö hänen ne asiat kuuluisi hoitaa omana vuoronaan kun kerta on lasten kanssa,niinhän minäkin teen joka päivä. Se oli sitten liikaa, että avasin suuni ja sanoin niin. Lensi kirosanoilla höystetty ryöppy mun päälle, kuinka vittu vituttaa aina tapella mun kanssa ja kaikki pitää tehdä niin vitun vaikeaksi, saatana ostetaan sitten nakit ja ranskalaiset. Pitää nyt sitten lähteä kauppaan, katotaan sitten koska pääsen lapsia hakemaan. Että niin..en mä edes taas löydä sanoja kuvailemaan sitä, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi sanoa, tehdä, reagoida..kun sanattomaksi vetää. Sitten tulee suunnaton pahan olon ryöppy. Nieleskelen itkua lasten edessä kun mietin, miten siitä ihmisestä tuli tuollainen. Miten mä en saisi edes yksinkertaista lausetta sanoa. Miksi se tekee mulle tällaista. Hajottaa, rikkoo, kerta toisen perään. Tietäen, että olen juuri sellainen ihminen, kuka menee näistä tilanteista rikki. Sellainen ihminen, ketä on rikottu jo niin paljon, ettei paljoa enää kestäisi. Olisi niin helvetin helppoa vaan todeta, että en välitä, enkä mene rikki, antaa toisen purkaa kiukkuaan. Mutta en pysty. En pysty ymmärtämään, miten hän voi käyttäytyä noin, puhua noin, olla niin kohtuuttoman epäreilu. Juuri sitä, niin helvetin epäreilu. Räjähdellä, syyttää, kritisoida, ja sitten joka kolmas kerta pyydetään parin päivän päästä anteeksi, kun nyt tuli taas vähän suutahdettua. On niin vaikea edes ajatella, miten toinen ei tajua ollenkaan, mihin tilanteeseen olen ylipäänsä joutunut. Elän yksin pienten lasten kanssa, jotka vaatii koko ajan huomionsa ja hoivansa, olen joutunut muuttamaan pois yhteisestä kodistamme, kodista jota rakennettiin meille sopivaksi huone kerrallaan monta vuotta, täysin vieraaseen pieneen asuntoon, yrittäen jotenkin saada sitä tuntumaan kodilta tietäen kuitenkin, ettei tähän voida eikä haluta kovin pitkäksi aikaa jäädä. Elämä on mullistunut muutamissa viikoissa, siinä olisi jo ihan tarpeeksi kestämistä ja sulattelemista. Ja puhumattakaan siitä tunteesta, että lähdin jääden kakkoseksi kaljalle, lähdin etten joutuisi rikotuksi kovin paljoa enempää, koska mitä olisi enää kohta jäänyt jäljelle.

Haave jäi. Haave onnellisesta perheestä, haave yhteisestä kodista, haave hyvästä parisuhteesta, haave onnesta. Ja siitä haaveesta irti päästäminen ja luopuminen tekee niin kipeää, ettei sitä osaa edes kuvailla. Tilalle on tullut epävarmuus, yksinäisyys, rikottu sydän. Välillä tuntuu paljon paremmaltakin, onneksi sentään, mutta tänään ei. Ehkä pitäisi opetella suojelemaan itseään opettelemalla ajattelemaan, etten odota toiselta enää mitään, niin en pettyisikään. Mutta vaikeaahan se on, pirun vaikeaa. Kun olen hänet aikanaan aviopuolisokseni valinnut, rakastanut, enkä tiedä, miksi hävittänyt.

Vihdoin on hiljaista, ja päivän touhut, itkut, uhmat, parkumiset ja kiukkukohtaukset ohi tältä päivältä..toivottavasti. Tänä iltana on väsyttänyt kamalasti olla se yh-äiti..se on uuvuttanut, harmittanut, vihastuttanut, masentanut..ja silti, kun kaksi pientä vihdoin tuhisee tyytyväisenä, olen minäkin taas vähän voimaantunut ja onnellinen niistä uhmiksista. Ja ajattelin, että onneksi meillä on niin mahtavia ihmisiä ympärillämme, ketkä auttavat jaksamaan paremmin. Mitä tekisinkään ilman parasta ystävääni, siskoani, joka jaksaa kerta toisen perään kuunnella, kuunnella ja taas kuunnella. Kutsua kylään, tehdä ruokaa, auttaa lasten kanssa ja vaikka mitä muuta. Auttaa mua löytämään vahvuutta itsestäni, saa mut ymmärtämään omia rajojani, ja sitä että se raja pitää uskaltaa asettaa. Siskoni perhe on toinen perheeni, on korvaamatonta tässä elämäntilanteessa tietää, että aina on paikka, minne mennä jos sellaista tarvitsee. Aina on ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella ja haluaa olla tukena. Tällaisessa elämäntilanteessa sen todella ymmärtää, vaikka ainahan me ollaan oltu niin läheisiä kuin siskot voi toisilleen olla. Ja muut ystävät, korvaamattomia ne kaikki ihanat, jotka välittävät suurella sydämellä. Jokainen soitto ja viesti merkitsee paljon, jokainen kupponen teetä ja sympatiaa auttaa aina jaksamaan taas paremmin. Kiitos, en voisi toivoa parempia ystäviä! On myös ilahduttavaa huomata, minkälaisia vahvuuksia ystävät minussa näkevät, mitä en itse näe. Eräs pitkäaikainen ystävä sanoi, että olen hänen mielestään ehkä vahvin ihminen henkisesti, kenet hän tuntee. Kun on tarpeeksi taas rypenyt mielen synkissä syövereissä, ja saa kuulla jotain tuollaista, se pistää miettimään. Minäkö vahva, minä joka märehdin täällä eroani, vaikka ihmisille tapahtuu paljon kamalampia asioita. Välillä tuntuu siltä, että onko mulla edes oikeutta surra tätä eroa näin raskaasti, kun eihän multa ole kuollut ketään läheistä, eikä kukaan ole sairastunut vakavasti. No, sitten tajuaa itsekin, että on tämä nyt kuitenkin niin elämän peruspilareita ravisuttava elämänkokemus, että kyllä se näkyy ja tuntuu, ja saakin. Olisi aika ihmeellistä, jos tällaisen tilanteen voisi ottaa vastaan ilman suurempia tunteita, tai ainakin se kertoisi sitten sen suhteen tärkeydestä jotain. Mä olen lähes sataprosenttisesti tunneihminen, joskus se on erittäin huonokin asia, toisaalta yritän aina hallita tunteitani ja olla niin "järkevä", asiallinen..ehkä joskus tekisi mielettömän hyvää heittäytyä täysillä, niin hyvässä kuin pahassakin, ja huutaa kaikki paha pois päästä, se varmaan vapauttaisi enemmän. Ja samalla tekisi hyvää opetella olemaan minä itse, suoraan ja rehellisesti, eikä aina ajatella että mitähän ne muut ajattelee..tämä liitto on ainakin opettanut minulle sen, miten lopulta käy, kun et osaa/voi/saa olla oma itsesi, kun joutuu arkailemaan sanomisiaan tai kulkea kuin heikoilla jäillä, kun alkaa varomaan kaikkea. Se ei kanna kuin lyhyen matkaa. Olen oppinut sen, että jos ei voi olla oma itsensä avioliitossa, on jotain pahasti pielessä. Omaa minää on silloin syytä lähteä etsimään, jotta sen voi vielää löytää. Joten, nyt kun olen tässä, ehkä mä olenkin paljon vahvempi kuin luulin. Ehkä, kuten mulla on aina tapana sanoa, varovasti kuitenkin etten liikaa itsestäni luulisi..mutta pikkuhiljaa hyvä tulee, ehkä;)

Kesti kauan, että kykenin tekemään päätöksen lähtemisestä. Siinä vaiheessa suhteemme oli ajautunut siihen pisteeseen, että se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikkakin äärimmäisen vaikealta ja pelottavaltakin. Olimme ajautuneet totaalisen erillemme toisistamme, hän kiihdytti juomistaan ja sulkeutuneisuuttaan, minä vaivuin entistä enemmän epätoivoon ja yksinäisyyteen. Hän syytti parisuhteemme huonoa tilaa juomisensa syyksi, minä koin parisuhteen voivan niin huonosti hänen juomisensa takia. Olimme siis jokseenkin eri planeetoilla, vaikkakin samassa talossa..minä tunsin hänen valinneen juomisen ennen minua, hän varmaankin koki minun jättäneen hänet lähtiessäni. Aikamoinen solmu selvitettäväksi. Minä yritin puhua, puhua ja puhua, hän vaikeni yhtä monta kertaa. On järjettömän vaikea yrittää ymmärtää sitä, ettei kaksi avioliitossa olevaa ihmistä pysty puhumaan ja selvittämään asioita ja solmuja väliltään. Kaksi ihmistä, joiden kuuluisi olla toisilleen läheisimpiä koko maailmassa, rakkaimpia, luotetuimpia. Mistä kasvaa se korkea, näkymätön muuri jonka yli ei kyetä enää kommunikoimaan, sitä olen saanut miettiä kertoja toisten perään.

Ensimmäiset viikot lähtemiseni jälkeen olin totaalisen uupunut ja masentunut. Oli vaikeaa edes tavata muita ihmisiä, kun romahdus istui olkapäällä koko ajan. Mitä teille kuuluu - erehtyi joku kysymään, ja kulissit kaatuivat heti. Tunsin oloni ihmisraunioksi, todella surkeaksi. Ystävä saattoi kysyä muutama viikko muuton jälkeen, onko asiat nyt paremmin. Taas romahdin, miten asiat voisivat olla nyt jo paremmin, kun koko maailmani on vasta sortunut. Sellaisessa tilassa on vaikea nähdä hyvää huonosta, erottaa ylipäänsä mustaa valkoisesta, kun elämä on käpertynyt oman surkeutensa ympärille. Valtameren kokoinen itsesäälin massa vyöryi ylleni, kun ajattelin ettei minulle olisi kuulunut käydä näin, kun niin paljon pahaa on jo käynyt tässä elämässä. Piti ryvetä hetken aikaa ja antaa maailman sortua.

Kun aikaa on kulunut ja olen saanut välimatkaa mieheeni, olen alkanut kyetä ajattelemaan asioita enemmän tyyneyden ja rauhallisuuden kautta, ehkä siksikin ettemme ole nyt koko ajan alttiina toisillemme. Olen saanut rauhassa pohtia, mitkä asiat tekevät meistä niin erilaisia että yhteiselo on niin vaikeaa ja kivikkoista. Ja ne lyhyet hetket, joita olemme yrittäneet olla yhdessä lähtöni jälkeen, ovat lähes poikkeuksetta vain vahvistaneet tunnetta siitä, ettemme ehkä kuitenkaan voi elää tätä elämää yhdessä ollen onnellisia, ja ennenkaikkea tasa-arvoisen tärkeitä molemmat toisillemme. Minä huomaan olevani hänen kanssaan kuin heikoilla jäillä, jännitän sanojani ja hänen reaktioitaan, hänen tunteensa ja käytöksensä heilahtelevat äkkipikaisista raivostumisista välinpitämättömään hiljaisuuteen ja toisinaan pilkahtelevaan lempeyteen. Olemme kuin vuoristoradassa, seuraavaa käännöstä on vaikea ennakoida. Minä haavoitan vain itseäni lisää, kun en kestä hänen tunnekylmyyttään ja ennalta-arvaamattomia aggressioitaan, ja hän ehkä reagoi niin tähän vaikeaan tilanteeseemme. Nyt otamme reilun välimatkan toisiimme, ja rauhoitamme tilanteen, toivotaan sille parempaa menestystä.

On pelottavaakin huomata, ehkä kuitenkin enemmän helpottavaa, että ajan kanssa alkaa löytymään pientä tyyneyttä ja uskoa, että selviän tästä ja elämästäni ilman häntä kumppaninani. Ei kai ole edelleenkään pötyä, että aika parantaa ja antaa erilaisia eväitä jatkamaan. Olen pitänyt yllä haavekuvaa siitä, minkälaista meidän yheiselämämme voisi olla, minkälainen hän voisi olla, että olisin onnellinen hänen kanssaan. Vasta nyt alan ymmärtää sen olevan haavekuvaa, ei todellisuutta. En ole itkenyt ja kaivannut menetettyä todellisuutta, kuten aluksi kuvittelin, vaan haavetta siitä mitä olisin toivonut elämämme olevan. Ja olihan se alkuun hyvääkin, mutta on liikaa asioita muutettavana ja oikeastaan lähes toisen persoona, jotta haavekuvat toteutuisi. Mahdoton tehtävä, vaikka tapahtuuhan elämässä ihmeitäkin..haluan kuitenkin edelleen uskoa, että tosi rakkaus on vilpitöntä, tasa-arvoista, pyyteetöntä, arvokasta, ystävyyttä siinä kaikessa suuressa rakkaudessa. Jos siihen ei uskoisi elämässä, mihin sitten.