Jonkinlainen seesteinen jakso tuulahti kaikkien tunnemyrskyjen jälkeen, ja hetken aikaa tuntui että elämä on asettumassa näihin uusiin uomiinsa, ja sain jopa hieman hehkutella ympärillä oleville ihmisille, miten kaikki tuntuu taas paljon paremmalta. Tyyntä ennen myrskyä, taas..no aina on parempi tuntea hetkittäisiä hyvän olon aaltoja, kuin ei ollenkaan. Niistä saa taas yllättävän paljon voimaa porskuttaa eteenpäin. Tänään iski taas jonkinlainen haikeus, suru ja tuska kaikesta tästä, mitä on tapahtunut ja mitä on vielä edessä. Että suurella todennäköisyydellä en menetä vain aviopuolisoa ja elämänkumppania, vaan myös kokonaisen perheen, ja se menetys viiltää syvältä. Olen saanut mieheni mukana perheenjäseniä, ja he merkitsevät minulle todella paljon. Ajatus siitä, että saatan kohta olla ulkopuolella tästä perheestä, satuttaa sisältäni kovemmin kuin osaisin edes kuvailla. Oman lapsuudenperheeni traumojen jäljiltä, ja vaikean äitisuhteen arpeuttamana, on lämmin ja läheinen suhteeni mieheni äitiin ollut minulle korvaamaton ja parantavakin. Vietin juuri viikonlopun tutuissa mökkimaisemissa, tutussa tuvassa ihanien ihmisten kanssa, ja paluu sieltä tähän uuteen, outoon elämääni sai taas tajuamaan syvemmin sen, mitä kaikkea on vaakalaudalla. Että kuinka pystyisin luopumaan näistäkin ihmisistä, jotka on minulle kuin oma perhe. Ja silti samalla tunsin pettymystä ja tutun karvaan tunteen, kun sain taas todeta, ettei juurimikään muutu mieheni kohdalta. Jo puolessa välissä matkaa itkin, koska hän sai pahoitettua mieleni, taas. Hän keksi kritisoida minua eräästä suhteellisen mitättömästä asiasta, koin tietysti tarvetta puolustautua ja samalla yritin kysyä, mistä tämä koko asia nyt oikein syntyi hänen päähänsä, ja olin hämmentynyt ja harmistunut tästä taas ihan turhasta negatiivisesta huomauttelusta hänen puoleltaan. Varmasti omat odotukset ovat olleet liian korkealla, että pystyisimme näin pian erilleen muuttamisen jälkeen viettämään viikonloppu yhdessä ilman mielenpahoituksia, tai että hän oikeasti tekisi asioita toisin vuokseni..ja kun hän ei jaksanutkaan selittää minulle syytöksensä syntyperää, väänsi radion täysille hukuttaen ääneni pauhaavaan musiikkiin, väänsi kohta takaisin hiljemmalle ja pyysi lopettamaan..no lopetinhan minä, vaikken mitään aloittanutkaan..pieniä tilanteita, mutta niin suuria kahden ihmisen välillä, parisuhteessa, missä pitäisi kokea olevansa rakastettu ja arvostettu, eikä alistettu ja alempiarvoinen. Ja kun vielä sunnuntaina aamupalan jälkiruuaksi korkataan olutta, tietää taas miksi tässä ollaan. Elämä on luopumista joka suhteessa, mutta kun tähän kaikkeen joutuu yllättäen totuttelemaan, kun oli kuvitellut saavansa viettää elämäänsä näiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa, tärkeiksi tulleissa paikoissa, on tuskallista ymmärtää ettei ehkä kohta mitään tällaista enää olekaan.