Vihdoin on hiljaista, ja päivän touhut, itkut, uhmat, parkumiset ja kiukkukohtaukset ohi tältä päivältä..toivottavasti. Tänä iltana on väsyttänyt kamalasti olla se yh-äiti..se on uuvuttanut, harmittanut, vihastuttanut, masentanut..ja silti, kun kaksi pientä vihdoin tuhisee tyytyväisenä, olen minäkin taas vähän voimaantunut ja onnellinen niistä uhmiksista. Ja ajattelin, että onneksi meillä on niin mahtavia ihmisiä ympärillämme, ketkä auttavat jaksamaan paremmin. Mitä tekisinkään ilman parasta ystävääni, siskoani, joka jaksaa kerta toisen perään kuunnella, kuunnella ja taas kuunnella. Kutsua kylään, tehdä ruokaa, auttaa lasten kanssa ja vaikka mitä muuta. Auttaa mua löytämään vahvuutta itsestäni, saa mut ymmärtämään omia rajojani, ja sitä että se raja pitää uskaltaa asettaa. Siskoni perhe on toinen perheeni, on korvaamatonta tässä elämäntilanteessa tietää, että aina on paikka, minne mennä jos sellaista tarvitsee. Aina on ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella ja haluaa olla tukena. Tällaisessa elämäntilanteessa sen todella ymmärtää, vaikka ainahan me ollaan oltu niin läheisiä kuin siskot voi toisilleen olla. Ja muut ystävät, korvaamattomia ne kaikki ihanat, jotka välittävät suurella sydämellä. Jokainen soitto ja viesti merkitsee paljon, jokainen kupponen teetä ja sympatiaa auttaa aina jaksamaan taas paremmin. Kiitos, en voisi toivoa parempia ystäviä! On myös ilahduttavaa huomata, minkälaisia vahvuuksia ystävät minussa näkevät, mitä en itse näe. Eräs pitkäaikainen ystävä sanoi, että olen hänen mielestään ehkä vahvin ihminen henkisesti, kenet hän tuntee. Kun on tarpeeksi taas rypenyt mielen synkissä syövereissä, ja saa kuulla jotain tuollaista, se pistää miettimään. Minäkö vahva, minä joka märehdin täällä eroani, vaikka ihmisille tapahtuu paljon kamalampia asioita. Välillä tuntuu siltä, että onko mulla edes oikeutta surra tätä eroa näin raskaasti, kun eihän multa ole kuollut ketään läheistä, eikä kukaan ole sairastunut vakavasti. No, sitten tajuaa itsekin, että on tämä nyt kuitenkin niin elämän peruspilareita ravisuttava elämänkokemus, että kyllä se näkyy ja tuntuu, ja saakin. Olisi aika ihmeellistä, jos tällaisen tilanteen voisi ottaa vastaan ilman suurempia tunteita, tai ainakin se kertoisi sitten sen suhteen tärkeydestä jotain. Mä olen lähes sataprosenttisesti tunneihminen, joskus se on erittäin huonokin asia, toisaalta yritän aina hallita tunteitani ja olla niin "järkevä", asiallinen..ehkä joskus tekisi mielettömän hyvää heittäytyä täysillä, niin hyvässä kuin pahassakin, ja huutaa kaikki paha pois päästä, se varmaan vapauttaisi enemmän. Ja samalla tekisi hyvää opetella olemaan minä itse, suoraan ja rehellisesti, eikä aina ajatella että mitähän ne muut ajattelee..tämä liitto on ainakin opettanut minulle sen, miten lopulta käy, kun et osaa/voi/saa olla oma itsesi, kun joutuu arkailemaan sanomisiaan tai kulkea kuin heikoilla jäillä, kun alkaa varomaan kaikkea. Se ei kanna kuin lyhyen matkaa. Olen oppinut sen, että jos ei voi olla oma itsensä avioliitossa, on jotain pahasti pielessä. Omaa minää on silloin syytä lähteä etsimään, jotta sen voi vielää löytää. Joten, nyt kun olen tässä, ehkä mä olenkin paljon vahvempi kuin luulin. Ehkä, kuten mulla on aina tapana sanoa, varovasti kuitenkin etten liikaa itsestäni luulisi..mutta pikkuhiljaa hyvä tulee, ehkä;)