Niinpä, nyt on taas niin rikkinäinen olo, että josko kirjoittaminen auttaisi vähän ylös täältä suosta. Ehdinhän mä jo muutamalle ystävälle lähipäivinä todeta, miten paremmaksi tunnen oloni ja voimani. Tänään ei tunnu siltä pätkän vertaa, tänään tuntuu niin pahalta, paskalta, katkeralta, surulliselta, rikkinäiseltä. Mulla olisi nyt pari tuntia omaa aikaa, kun vein lapset miehelle. Palasin pikaisesti kotiin, toivoen etten vain törmäisi yhteenkään uteliaaseen naapuriin rappukäytävässä, varmuuden vuoksi aurinkolasit kasvoilla ettei silmät paljastaisi olotilaa. Pari tuntia aikaa vollottaa lattialla, rauhoittua, palautua, ja sitten hakea lapset takaisin kotiin. Mahtavaa rentoutumista.. Tämä päivä ei ole ollut aamusta lähtien se paras päivä, lapset olleet vaativia ja minä väsynyt kaikkeen. Ajattelin, että onneksi tänään on vapaailtani, olen todella sen tarpeessa. Kun mies sitten soittaa, selittää taas kiivaasti tapansa mukaan mitä työasioita olisi vielä illalla hoidettavana ja kyselee, onko lapsille tehty päivälliset ym valmiiksi ennenkuin hän hakee heidät, kun missä välissä hän nyt olisi voinut varautua kaupassakäyntiin ja ruuanlaittoon, erehdyin täysin asiallisesti kysymään, että eikö hänen ne asiat kuuluisi hoitaa omana vuoronaan kun kerta on lasten kanssa,niinhän minäkin teen joka päivä. Se oli sitten liikaa, että avasin suuni ja sanoin niin. Lensi kirosanoilla höystetty ryöppy mun päälle, kuinka vittu vituttaa aina tapella mun kanssa ja kaikki pitää tehdä niin vitun vaikeaksi, saatana ostetaan sitten nakit ja ranskalaiset. Pitää nyt sitten lähteä kauppaan, katotaan sitten koska pääsen lapsia hakemaan. Että niin..en mä edes taas löydä sanoja kuvailemaan sitä, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi sanoa, tehdä, reagoida..kun sanattomaksi vetää. Sitten tulee suunnaton pahan olon ryöppy. Nieleskelen itkua lasten edessä kun mietin, miten siitä ihmisestä tuli tuollainen. Miten mä en saisi edes yksinkertaista lausetta sanoa. Miksi se tekee mulle tällaista. Hajottaa, rikkoo, kerta toisen perään. Tietäen, että olen juuri sellainen ihminen, kuka menee näistä tilanteista rikki. Sellainen ihminen, ketä on rikottu jo niin paljon, ettei paljoa enää kestäisi. Olisi niin helvetin helppoa vaan todeta, että en välitä, enkä mene rikki, antaa toisen purkaa kiukkuaan. Mutta en pysty. En pysty ymmärtämään, miten hän voi käyttäytyä noin, puhua noin, olla niin kohtuuttoman epäreilu. Juuri sitä, niin helvetin epäreilu. Räjähdellä, syyttää, kritisoida, ja sitten joka kolmas kerta pyydetään parin päivän päästä anteeksi, kun nyt tuli taas vähän suutahdettua. On niin vaikea edes ajatella, miten toinen ei tajua ollenkaan, mihin tilanteeseen olen ylipäänsä joutunut. Elän yksin pienten lasten kanssa, jotka vaatii koko ajan huomionsa ja hoivansa, olen joutunut muuttamaan pois yhteisestä kodistamme, kodista jota rakennettiin meille sopivaksi huone kerrallaan monta vuotta, täysin vieraaseen pieneen asuntoon, yrittäen jotenkin saada sitä tuntumaan kodilta tietäen kuitenkin, ettei tähän voida eikä haluta kovin pitkäksi aikaa jäädä. Elämä on mullistunut muutamissa viikoissa, siinä olisi jo ihan tarpeeksi kestämistä ja sulattelemista. Ja puhumattakaan siitä tunteesta, että lähdin jääden kakkoseksi kaljalle, lähdin etten joutuisi rikotuksi kovin paljoa enempää, koska mitä olisi enää kohta jäänyt jäljelle.

Haave jäi. Haave onnellisesta perheestä, haave yhteisestä kodista, haave hyvästä parisuhteesta, haave onnesta. Ja siitä haaveesta irti päästäminen ja luopuminen tekee niin kipeää, ettei sitä osaa edes kuvailla. Tilalle on tullut epävarmuus, yksinäisyys, rikottu sydän. Välillä tuntuu paljon paremmaltakin, onneksi sentään, mutta tänään ei. Ehkä pitäisi opetella suojelemaan itseään opettelemalla ajattelemaan, etten odota toiselta enää mitään, niin en pettyisikään. Mutta vaikeaahan se on, pirun vaikeaa. Kun olen hänet aikanaan aviopuolisokseni valinnut, rakastanut, enkä tiedä, miksi hävittänyt.