Kesti kauan, että kykenin tekemään päätöksen lähtemisestä. Siinä vaiheessa suhteemme oli ajautunut siihen pisteeseen, että se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikkakin äärimmäisen vaikealta ja pelottavaltakin. Olimme ajautuneet totaalisen erillemme toisistamme, hän kiihdytti juomistaan ja sulkeutuneisuuttaan, minä vaivuin entistä enemmän epätoivoon ja yksinäisyyteen. Hän syytti parisuhteemme huonoa tilaa juomisensa syyksi, minä koin parisuhteen voivan niin huonosti hänen juomisensa takia. Olimme siis jokseenkin eri planeetoilla, vaikkakin samassa talossa..minä tunsin hänen valinneen juomisen ennen minua, hän varmaankin koki minun jättäneen hänet lähtiessäni. Aikamoinen solmu selvitettäväksi. Minä yritin puhua, puhua ja puhua, hän vaikeni yhtä monta kertaa. On järjettömän vaikea yrittää ymmärtää sitä, ettei kaksi avioliitossa olevaa ihmistä pysty puhumaan ja selvittämään asioita ja solmuja väliltään. Kaksi ihmistä, joiden kuuluisi olla toisilleen läheisimpiä koko maailmassa, rakkaimpia, luotetuimpia. Mistä kasvaa se korkea, näkymätön muuri jonka yli ei kyetä enää kommunikoimaan, sitä olen saanut miettiä kertoja toisten perään.

Ensimmäiset viikot lähtemiseni jälkeen olin totaalisen uupunut ja masentunut. Oli vaikeaa edes tavata muita ihmisiä, kun romahdus istui olkapäällä koko ajan. Mitä teille kuuluu - erehtyi joku kysymään, ja kulissit kaatuivat heti. Tunsin oloni ihmisraunioksi, todella surkeaksi. Ystävä saattoi kysyä muutama viikko muuton jälkeen, onko asiat nyt paremmin. Taas romahdin, miten asiat voisivat olla nyt jo paremmin, kun koko maailmani on vasta sortunut. Sellaisessa tilassa on vaikea nähdä hyvää huonosta, erottaa ylipäänsä mustaa valkoisesta, kun elämä on käpertynyt oman surkeutensa ympärille. Valtameren kokoinen itsesäälin massa vyöryi ylleni, kun ajattelin ettei minulle olisi kuulunut käydä näin, kun niin paljon pahaa on jo käynyt tässä elämässä. Piti ryvetä hetken aikaa ja antaa maailman sortua.

Kun aikaa on kulunut ja olen saanut välimatkaa mieheeni, olen alkanut kyetä ajattelemaan asioita enemmän tyyneyden ja rauhallisuuden kautta, ehkä siksikin ettemme ole nyt koko ajan alttiina toisillemme. Olen saanut rauhassa pohtia, mitkä asiat tekevät meistä niin erilaisia että yhteiselo on niin vaikeaa ja kivikkoista. Ja ne lyhyet hetket, joita olemme yrittäneet olla yhdessä lähtöni jälkeen, ovat lähes poikkeuksetta vain vahvistaneet tunnetta siitä, ettemme ehkä kuitenkaan voi elää tätä elämää yhdessä ollen onnellisia, ja ennenkaikkea tasa-arvoisen tärkeitä molemmat toisillemme. Minä huomaan olevani hänen kanssaan kuin heikoilla jäillä, jännitän sanojani ja hänen reaktioitaan, hänen tunteensa ja käytöksensä heilahtelevat äkkipikaisista raivostumisista välinpitämättömään hiljaisuuteen ja toisinaan pilkahtelevaan lempeyteen. Olemme kuin vuoristoradassa, seuraavaa käännöstä on vaikea ennakoida. Minä haavoitan vain itseäni lisää, kun en kestä hänen tunnekylmyyttään ja ennalta-arvaamattomia aggressioitaan, ja hän ehkä reagoi niin tähän vaikeaan tilanteeseemme. Nyt otamme reilun välimatkan toisiimme, ja rauhoitamme tilanteen, toivotaan sille parempaa menestystä.

On pelottavaakin huomata, ehkä kuitenkin enemmän helpottavaa, että ajan kanssa alkaa löytymään pientä tyyneyttä ja uskoa, että selviän tästä ja elämästäni ilman häntä kumppaninani. Ei kai ole edelleenkään pötyä, että aika parantaa ja antaa erilaisia eväitä jatkamaan. Olen pitänyt yllä haavekuvaa siitä, minkälaista meidän yheiselämämme voisi olla, minkälainen hän voisi olla, että olisin onnellinen hänen kanssaan. Vasta nyt alan ymmärtää sen olevan haavekuvaa, ei todellisuutta. En ole itkenyt ja kaivannut menetettyä todellisuutta, kuten aluksi kuvittelin, vaan haavetta siitä mitä olisin toivonut elämämme olevan. Ja olihan se alkuun hyvääkin, mutta on liikaa asioita muutettavana ja oikeastaan lähes toisen persoona, jotta haavekuvat toteutuisi. Mahdoton tehtävä, vaikka tapahtuuhan elämässä ihmeitäkin..haluan kuitenkin edelleen uskoa, että tosi rakkaus on vilpitöntä, tasa-arvoista, pyyteetöntä, arvokasta, ystävyyttä siinä kaikessa suuressa rakkaudessa. Jos siihen ei uskoisi elämässä, mihin sitten.