Myöhään illalla hiipii hiljaisuus, kun lapset jo nukkuu ja on aikaa omille ajatuksille. Hiljaisuus, mikä tuo mukanaan taas samat kysymykset, hämmennyksen,ikävänkin. Vaikka en haluaisi ikävöidä ihmistä, joka on ajanut minut tähän. Ajanut tänne näiden seinien sisään, pois kotoamme. Vaikka tähän hän varmaan sanoisi, että itsehän lähdit. Niin lähdin, koska en voinut muutakaan. Ja täällä nyt olen, yrittäen luoda vieraasta kotia. Välillä jopa helpottaa, moni asia onkin helpompaa. Tämä hiljaisuus on helpompi kestää yksin, kuin hiljaisuus välillämme, vaikka istuisimmekin samalla sohvalla. Se hiljaisuus kiduttaa.

Mietin, mikä toi hiljaisuuden taloomme, väliimme. Silloin itken joka kerta, kun mietin miten oli ennen, kun nautimme siitä, että saimme jakaa asioita yhdessä, puhua päivän askareet ja tapahtumat, puhua tunteista, itsestämme ja toisistamme. Ja kun kuuntelimme toisiamme.

Tiedän, että hän on muuttunut. Hän ei ole enää sama ihminen kuin silloin. Voi miten voinkaan ikävöidä sitä entistä ihmistä. Ehken minäkään ole samanlainen enää. Enkä varmasti olekaan tässä katkeruudessa, vaikka aika hyvin osaan sen paikoin peittääkin. Ajattelin aina ettei elämääni enää voi tulla sama kuokkavieras, piru, helvetti, riidankylväjä, kuningas A..mutta se tuli sittenkin. Tuli ja hajotti tämän perheen. Tämänkin. Ja miten turhauttavaa on yrittää aina taistella sitä vastaan, vaikka on jo oppinut ettei se mene niin. Enkä edes osaa päättää, jäänkö taistelemaan ja otan riskin että palan matkan varrella loppuun, vai heitänkö hanskat tiskiin ja irtaannun niin pian kuin voin. Menneisyyden opettaneena jälkimmäinen vaihtoehto olisi todennäköisesti viisaampaa, mutta joskus haluaisi uskoa ihmeisiin. Onko uskoa tarpeeksi, kipeä kysymys.